Olin harjoittelemassa ensimmäiselle maratonilleni kuutisen vuotta sitten, mutta kallonperhana meni murtumaan. Sen perästä kestävyysjuoksu jäi muutamaksi vuodeksi. Kun erinäisten juoksukuvioiden vuoksi jaloissa alkoi olla taas isompaa momenttia, päätin tavoitella vihdoin suunnitelman juoksemista toteen. Onneksi sain mukaan projektiin työkaveri Tomin, jonka kanssa juostiin kevään mittaan seitsemän puolimaratonin mittaista pidempää lenkkiä. Yhteensä puolimaratonmatkoja tuli keväälle yhdeksän, mukaan luettuna Helsinki City Run.

Täydellinen valmistautuminen

Vähensin juoksukilometrejä noin 50 prosenttiin normaalista muutama viikko ennen tapahtumaa. Paavoa edeltävällä viikolla juoksin kolmisenkymmentä kilometriä, Paavo-viikolla yhden rennon kympin ja kaksi korkeintaan parin kilsan vetoharjoitusta.

Koska olen jännittäjä, join tapahtumaviikolla lähinnä kofeiinitonta kahvia ja sain nukuttua erinomaisesti (itse tapahtumaa edeltävänä yönä tosin aavistuksen heikommin).

Tapahtumaviikolla tankkasin hiilareita perunan, leivän ja pastan muodossa. Join myös normaalia enemmän nesteitä. Pieni pohjekramppi oli vaivannut aikaisemmin, joten varmuudeksi join myös magnesiumia ja kaliumia sisältävää nesteytysjuomaa. Testasin myös ennakkoon kaikki tapahtumassa käyteyiksi aikomani powerupit eli geelit, glukoosipastillit ja energiaviinikumit. (Viinikumit, joissa oli kofeiinia, käytin ennen starttia sekä puolivälissä; kaksi geeliä käytin jälkimmäisen puolikkaan vaiheissa ja glukoosipastilleja nappailin säännöllisesti jälkimmäisen puolikkaan aikana.)

Turkuun saavuimme jo tapahtumaa edeltävänä päivänä, jolloin haimme myös numerot ja paidat Valtion Virastotalolta. Illalla tsekkasin vielä varusteet kuntoon – Olin roudannut paikalle neljä vaihtoehtoista paitaa ja kahdet kengät, kun en osannut kotona päättää sopivaa varustusta. Jalkaan päätyivät Hoka One One Clifton 3:t, joista juttua tämän tekstin alaosassa. Maratonilla ne toivat erinomaisesti vaimennusta siinä vaiheessa, kun meno kääntyi kantajyystöön.

Matkaan lähden nyt

20170701_114253

Startti oli lauantaina 1.7. klo 12 ja matkaan lähdettiin Virastotalon edestä. Kuuleman mukaan paikalla oli 2400 osallistujaa, joista jonkinlainen osuus osallistui myöhemmin starttaavaan 10 km juoksuun. Maraton ja puolimaraton starttasivat yhtä aikaa ja tie olikin tupaten täynnä.

Lähdimme seuraamaan jänistä, jonka kuljettama ilmapallo ilmoitti maratonin tavoiteajaksi neljä ja puoli tuntia. Jäniksen mukaan se tarkoitti keskimäärin 6:15 minuutin kilometrivauhtia, jotta ehtisimme pitää myös juomatauot.

Turkuun oli luvattu aikaisemmissa säätiedotuksissa noin parikymmentä astetta lämpöä ja pilvistä taivasta. Ennen starttia lähes pilvettömällä taivaalla leijaili yksi kärpäsen jalan kokoinen hahtuva.

Pam – Ja sitten mentiin! Ensimmäiset 10 kilometriä sujuivat suorastaan nautiskellen. Mentiin keskustan läpi, satamaan, Ruissaloon ja sieltä silmukan kautta takaisin. Hyvältä tuntui. Jäniksen perässä oli helppoa kulkea. 23 kilometrille asti.

Sitten tuli se mutta

Happi kulki ja jalatkin olivat vielä hyvin pelissä, mutta olo tuli jotenkin kalseaksi. En tuntunut hikoilevan, vaikka kuinka juoksin. Vettä olin tankannut joka pisteellä. Urheilujuomaakin ainakin joka toisella (mikä osoittautui jälleen virheeksi, urheilujuomat kun eivät tunnu sopivan vatsalleni, vaan tuottavat lähinnä kaasuja vatsaan). Sitten aloin tuntea rinnassa jonkinlaista kivunkaltaista. Päätin ottaa rauhassa.

pnm17 laps

Yllä Endomondon ilmoittamat kilometriajat. 22. kilometri meni vielä jäniksen perässä vauhtia 6:23, mutta sen jälkeen kilometrit menivät seitsemällä tai jopa yhdeksällä alkavalla luvulla.

Vähintään jokaisen kahdeksan ja yhdeksän minuutin kilometrin aikana tuli käveltyä osa pätkästä. Jalat olisivat kantaneet (itse asiassa on rankempaa kävellä välillä ja lähteä sitten taas könkkäämään), mutta olin huolissani rinnasta – Aina, kun sitä alkoi sattua jollakin tapaa, vaihdoin kävelyksi. (Huoli johtui sydäntautiriskistä, josta lisää tässä tekstissä ennen varustusta-kappaletta.)

Kipu tosin oli rinnan sivustassa. Lopulta se paljastui molemminpuoliseksi pinnalliseksi lihasarkuudeksi tai muuksi sellaiseksi. En ole kuitenkaan pettynyt ratkaisuuni, sillä oma terveys menee aina aikatavoitteita edelle.

23. kilometrin kohdalla ajattelin jo aavistuksen verran jättäväni homman kesken. Päätin kuitenkin, että vähintään kävelen reitin läpi. Jatkoin kävelyn ja hölkkäilyn yhdistelmällä. Kuvassa alla järjestäjän ottamassa kuvassa hyvin kantavoittoiseksi muuttunut askellus jossakin 37. kilometrin tienoilla.

paavo 17 1

Jokirantaan päästyäni kuulin joen toiselta puolelta, reilun kilometrin päässä maalista, maalialueelta kuulutuksen (Porttilan Jari siellä taisi huudella), että viiden tunnin aikarajaan oli aikaa viisi ja puoli minuuttia. Laitoin loput virrat jalkoihin ja 42. kilometri taittui koko taipaleen nopeimmassa ajassa. Maaliviivan lähestyessä laitoin tossut vinkumaan (kuvassa alla) jopa niin vinhasti, että venäytin lapalihakseni. Vihdoin maalissa! Kello pysähtyi virallisesti aikaan 05:01:52.

paavo 17 2

Itse tapahtumasta – Paavo Nurmi Marathon

Maalinjälkeinen huolto sijaitsi Paavo Nurmi -stadionilla heti maalialueen kupeessa. Siellä oli myös varustesäilytys. Molemmissa hommat sujuivat ripeästi.

Matkan varrella eri pisteissä oli tarjolla urheilujuomaa ja vettä, muutamilla myös banaaneja ja suolakurkkuja. Maratonin varrella oli vajaat kymmenen suihkuasemaa (itse viilensin vain hattuni niissä). Juoksunumeron ja paidan nouto Virastotalolta sujui sekin mutkattomasti.

Lieviä miinuksia ovat lähtöalueen ruuhka (maratonin ja puolimaratonin alkaminen eri aikaan helpottaisi paljon ainakin osallistujanäkökulmasta) sekä maratonin jälkeen huoltoalueelle noustavat portaat (ehkä se on laitettu viimeiseksi koetinkiveksi meille aloittelijoille).

Reippaita plussia tulee kuitenkin muun muassa avuliaista ja iloisista toimitsijoista sekä etenkin jokirannan tsemppimiljööstä. Näin yhden kerran perusteella kokonaisuudessaan erittäin hieno ja onnistunut tapahtuma!

Mainokset