Ensimmäiseen heittoon vastaan: Ei ole kiirettä, joskus on paljon tekemistä.

Toiseen: Priorisoin ja aikataulutan.

Aikataulutan

Minulla on joku sellainen syndrooma tai mikä lie, että jos minulta pyydetään jotakin, katson kalenteriani. Annan lupauksen tehdä asian, jos se mahtuu kalenteriin. Kalenteriin sen myös merkitsen.

Asiasta riippuu, mahtuuko se kalenteriini nyt vai parin viikon päästä. Vaimo ja poika mahtuvat aina heti. Liikunnasta ja yöunista en hevillä luista. Syömään pyrin ennen, kun verensokeri on pohjamudissa.

Kun asiat ovat kalenterissa (ruokailut eivät sentään ole), ei minulla ole koskaan kiire. Kiirehän syntyy siitä, että pitäisi (yrittää) tehdä kahta tai useampaa asiaa yhtä aikaa. Joskus toki täytyy sammuttaa joku tulipalo tai pari, mutta se on elämää.

En buukkaa kalenteriin kahta asiaa päällekkäin. Jätän toimien väliin tyhjiä kohtia. Yleensä yhdeksän jälkeen illalla kalenterissani ei ole mitään – Silloin ladataan akkuja ja viimeistään löhötään perheen kesken. Hirveän yksinkertaista.

Priorisoin

Kirja on tärkeämpi kuin tosi-teevee. Liikunta usein kirjaa tärkeämpi. Uni ja lepo voittaa yleensä liikunnan. Työt täytyy tietenkin tehdä, ja työasioillakin on tietysti tärkeysjärjestys.

En käy baareissa tai humpalla. En viihdy kauppakeskuksissa. Harvoista televisio-ohjelmista saan irti mitään. Elämän viihdesisällöt rentouttavat, mutta vain varsin matalalla olevaan rajaan asti. Lenkistä tai salilta saan virtaa. Sallan ja pojan kanssa olen onnellisimmillani. Matka silloin tällöin on shoppailua satamäärin arvokkaampaa. Säästän, en tuhlaa. Lepään, en hötkyile. Keskityn, en sinkoile.

Kill your darlings, raivaa turhia hommia pois, vaikka ne namille maistuisivatkin.

Priorisointipeli tuntuu kovin yksinkertaiselta. Jonkinlaiseen arvorakennelmaan, kokemuksiin ja testattuihin tottumuksiin se kai nojaa.

Siis: Ei ole kiire. Ja aika riittää, kun priorisoin.

Näiden ajatusten äärelle minut sai Viestintätoimisto Joy & Orderin kirjoitus Mistä puhutaan, kun puhutaan ajan puutteesta?

Mainokset